Tuntuu olevan kirosana tässä perheessä. Ainakin tuon kaksivuotiaan kohdalla. Ei puhettakaan rauhallisesta äidin omasta ajasta teen ja pullan kera blogeja selaillen tai kaulahuivia neuloen...joo ei todellakaan. Pienemmän kun saa lykättyä vaunuihin ja ulos unille, niin isomman kanssa alkaa kolmas maailmansota. Tai siltä se ainakin tuntuu.
Niilo keksii kaikki mahdolliset temppuilut juuri silloin, kun pitäisi mennä nukkumaan. Sängyssä ei pysytä hetkeäkään, laitetaan valot päälle ja aletaan leikkimään heti, kun äiti tai isi poistuu huoneesta. Siellä omassa huoneessa ei myöskään haluta olla, vaan aina mahdollisuuden tullen karataan nauraen hyppimään olohuoneen sohvalle. Kiellot ja käskyt kaikuu ihan kuuroille korville, ja äidin hermot on kireämmällä kuin viulun kieli.
Miksi tämän pitää olla niin vaikeaa? Yöunille meno illalla on ihan samalaista sirkusta, mutta silloin on sentään yleensä mies apuna. Päiväuniaikaan on homma hoidettava yksin. Pitäisi jaksaa olla fiksu aikuinen, puhua ja komentaa rauhallisesti, olla johdonmukainen ja niin edelleen....
Eipä onnistunut tänäänkään. Huutamiseksi meni sekä pojalla että äidillä.
Eilen jouduttiin pitkästä aikaa laittamaan poika rattaisiin ja vöihin, että saatiin uhmailija aloilleen, rauhoittumaan ja lopulta nukahtamaan.
Paskamutsinatsi täällä terve.
Aina ei vaan jaksais.
